sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Räkäsunnuntain surkuttelua

Voisikohan sitä jotenkin taikomalla saada itselleen sellaisen elämän, joka menee suunnitelmien mukaan? Välillä tuntuu, että mulla ei ole mitään sananvaltaa elämääni. Yritän ja yritän mutta silti elämä vaan ajautuu ihan omiin uomiinsa. Nyt kyllästyin siihen ja päätin muuttaa pois. Ihan tyhjän päälle. Meinaan myös hakea taas opiskelemaan, mutta tällä kertaa sellaista tutkintoa jonka avulla vähän varmemmin pystyn elättämään itseni lisäksi lapsen.

Täytin jonkin aikaa sitten 35. Aivoni varmaan yrittivät suojella minua siltä tiedolta, koska unohdin ensimmäistä kertaa elämässäni syntymäpäiväni. Ihmettelin vaan miksi ex-vaimo osti kakkua. Nytkään en meinaa muistaa ikääni. Viimeksi kysyjälle sanoin, että 33... EI KUN 35! Hävetti.

Tunnen itseni kliseeksi. Just se tyyppi joka epätoivoisesti hapuilee ympäriinsä biologisen kellon tikittäessä kokoajan korvissa. Aina kun suunnittelen jotain niin sitä ohjailee tietoisuus hedelmällisten vuosien vähyydestä. En uskalla edes haaveilla parisuhteesta, koska se voisi viivyttää lapsen hankkimista. Miten muka ehtisin löytää jonkun (joka haluaa lapsen), rakastua, tutustua tosi hyvin ja sitten vielä hankkiutua raskaaksi?

Myös ajatus lapsen hankkimisesta yksin pelottaa. Tunnen itseni itsekkääksi. Mitä jos olenkin huono vanhempi, vaikka olen halunnut sitä niin pitkään? Mitä jos lapsi traumatisoituu toisen vanhemman puutteessa? Mitä jos itse väsyn ja katkeroidun? Mutta nämä pelot ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen pelkoon, että vuosien päästä huomaan, etten edes yrittänyt.

Mulla on nykyään tosi voimakkaat ovulaatioireet. Alavatsassa on tunne siitä, että siellä kasvaa tennispallon kokoinen munarakkula, vatsaa ja selkää kivistää ja melkein joka kuussa tunnen munasolun irtoamisen. Olen miettinyt onkohan siellä jokin vikana. Vai onko vika vaan päässä?

Tämmöisiä piristäviä ajatuksia flunssaisen sunnuntain ratoksi.

4 kommenttia:

  1. Tsemppiä hurjasti, toivottavasti saat ajatuksesi selkeiksi tulevaisuuden osalta :)
    Mulla oli edeltävässä työpaikassa työtoverina nainen joka oli yksin hoitojen avulla saanut lapsen itsellensä. Hän kertoi monen huonon suhteen jälkeen tehneensä sen päätöksen, ettei äidiksi tulemiseen tarvita sitä toista kumppania ja loistavasti on pärjännyt poikansa kanssa yksinkin :) en epäile hetkeäkään, etteikö sinusta tulisi upea äiti <3 lapsi tarvitsee rakastavia ihmisiä ympärilleen, hän ei osaa vaatia sitä että pitää olla sen kaksi ihmistä jatkuvasti ympärillä perinteisessä isi-äiti muodossa. Lapsi on onnellinen kun niitä turvallisia ja rakastavia aikuisia on elämässä ihan myös isovanhempien, tätien, setien tai vaikka kummien muodossa <3 rohkeasti vain teet haaveistasi totta ^_^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti ihanista sanoistasi! :) Olisi kiva kun voisi itsekkin jutella jonkun kanssa, joka on hankkinut lapsen yksin, ja ehkä jo kasvattunut sen vähän vanhemmaksi. Mulla on aika pieni perhe (vaikkakin läheinen) ja lapsellakin olisi vain se. Ei siis toisen vanhemman puolelta ketään ja tämäkin mietityttää. No ehkäpä nämä asiat on ihan hyvä käsitellä tässä vaiheessa kun lasta ei vielä ole. Kyllä kuitenkin yritän unelmani toteuttaa!

      Poista
  2. Minä muistan kun istuin bussissa ja siellä oli juuri joku mainos siitä, että sinä 22-35 vuotias tule luovuttamaan munasoluja... ja samalla kauhuissani mietin, että kohta munani eivät ole edes enää luovutuskelpoisia. Marssin itse klinikalle kun ikää oli 35 vuotta ja 7 kuukautta. IVF tehtiin viimeiseen mahdolliseen kiertoon kun olin 35 vuotias... ja pamahdin heti paksuksi. Pakkasessa odottaa kolme muuta 35 vuotiaana poimittua priima-alkiota. Ikä oikeasti kertoo aika vähän yksilötasolla niistä standardikäyristä huolimatta. Raskaus ei ollut ihan tyypillinen ja olin koko ajan varma, että tein elämäni virheen ja pilasin meidän molempien elämän... näin jälkikäteen voin sanoa, että ne hormonit pistivät päänuppini ihan sekaisin. Oikeasti yksinhuoltajajuus ei ole nykyisin enää kamalan ihmeellistä... ja oikeasti vaikka huikeaa on ollut välillä ilman lastakin, kyllä tämä silti on itsestäni sitäkin parempaa. Sen verran kiirettäkin pitää ettei kamalasti ehdi miettimään ihmissuhdekuvioita ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tarina! Kiitos hurjasti rohkaisusta! :) Pistänkin heti blogisi seurantaan!

      Poista