sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Räkäsunnuntain surkuttelua

Voisikohan sitä jotenkin taikomalla saada itselleen sellaisen elämän, joka menee suunnitelmien mukaan? Välillä tuntuu, että mulla ei ole mitään sananvaltaa elämääni. Yritän ja yritän mutta silti elämä vaan ajautuu ihan omiin uomiinsa. Nyt kyllästyin siihen ja päätin muuttaa pois. Ihan tyhjän päälle. Meinaan myös hakea taas opiskelemaan, mutta tällä kertaa sellaista tutkintoa jonka avulla vähän varmemmin pystyn elättämään itseni lisäksi lapsen.

Täytin jonkin aikaa sitten 35. Aivoni varmaan yrittivät suojella minua siltä tiedolta, koska unohdin ensimmäistä kertaa elämässäni syntymäpäiväni. Ihmettelin vaan miksi ex-vaimo osti kakkua. Nytkään en meinaa muistaa ikääni. Viimeksi kysyjälle sanoin, että 33... EI KUN 35! Hävetti.

Tunnen itseni kliseeksi. Just se tyyppi joka epätoivoisesti hapuilee ympäriinsä biologisen kellon tikittäessä kokoajan korvissa. Aina kun suunnittelen jotain niin sitä ohjailee tietoisuus hedelmällisten vuosien vähyydestä. En uskalla edes haaveilla parisuhteesta, koska se voisi viivyttää lapsen hankkimista. Miten muka ehtisin löytää jonkun (joka haluaa lapsen), rakastua, tutustua tosi hyvin ja sitten vielä hankkiutua raskaaksi?

Myös ajatus lapsen hankkimisesta yksin pelottaa. Tunnen itseni itsekkääksi. Mitä jos olenkin huono vanhempi, vaikka olen halunnut sitä niin pitkään? Mitä jos lapsi traumatisoituu toisen vanhemman puutteessa? Mitä jos itse väsyn ja katkeroidun? Mutta nämä pelot ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen pelkoon, että vuosien päästä huomaan, etten edes yrittänyt.

Mulla on nykyään tosi voimakkaat ovulaatioireet. Alavatsassa on tunne siitä, että siellä kasvaa tennispallon kokoinen munarakkula, vatsaa ja selkää kivistää ja melkein joka kuussa tunnen munasolun irtoamisen. Olen miettinyt onkohan siellä jokin vikana. Vai onko vika vaan päässä?

Tämmöisiä piristäviä ajatuksia flunssaisen sunnuntain ratoksi.