keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Kriisistä kriisiin

Oltiin pari vuotta sitten Sateenkaariperheiden perhevalmennuksessa ja ohjaaja sanoi silloin (en muista mihin liittyen), että osa teistä ei tule saamaan lasta. Ei oltu käyty yhdessäkään hoidossa mutta ajattelin automaattisesti, että se pari ollaan me. No luonteeni on hieman pessimistinen, joten tuollaisia pelkoja ja ajatuksia minulla on melkein kaikista uusista asioista. Palaan silti usein ajatuksissani tuohon hetkeen. Oliko se kuitenkin alitajuinen tieto tulevasta? Siitä ettei kannata lähteä tähän juttuun.

Muutama kuukausi sitten vaimoni sanoi, ettei enää halua tulla äidiksi. Maailmani romahti, vaikka olin sitä osannut jo pitkään pelätä. Sovittiin että harkitaan asiaa vielä muutama kuukausi. Nyt ne kuukaudet ovat menneet ja uuden keskustelun lopputulos on molempien halusta ero.

Nyt siis 34v. yksin ja ilman lasta. Ei tän näin pitänyt mennä kuitenkaan.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Onnea Suomi! Onnea me! Rakkaus voittaa!

Tänään se vihdoin kaiken epävarmuuden ja vitkutusyritysten jälkeen tuli voimaan. Tasa-arvoinen avioliittolaki! Kiitos suomalaiset. <3

Nyt vielä äitiyslaki ja translaki kuntoon niin ollaan taas askeleen pidemmällä.


lauantai 25. helmikuuta 2017

Erään kirppiksen elämänkaari

Bussimatkani varrella on lastenvaatekirpputori. Lähes jokainen arkipäivä näen sen bussin ikkunasta mutta koskaan en ole siellä käynyt. No miksi olisinkaan? Muistan elävästi kun näin kirpputorin ensimmäisen kerran. Tutulle reitille oli ilmestynyt värikkäät teippaukset ikkunoihin ja kyltti, että muutaman päivän päästä on avajaiset. Mulle oli reilu viikko aiemmin tehty inseminaatio ja se oli just niitä päiviä kun olin ihan varma, että nyt on napannut. Uusi lastenvaatekirppis tuntui hyvältä enteeltä. Pystyin kuvittelemaan itseni sinne, ensiksi ison mahan kanssa ja lopulta vauva vaunuissa. Kirppis kun on niin kätevästi bussimatkan varrella. Joka kerta kun vieläkin menen bussilla kirppiksen ohi muistan miltä se positiivinen toiveikkuus tuntui ja aina se vaan kourasee ikävästi vatsanpohjasta. Onpa niitäkin bussimatkoja ollut kun on täytynyt tuijottaa tiukasti ikkunasta ulos, ettei kanssamatkustajat huomaa, että itken.

Pari päivää sitten huomasin, että kirppis on tyhjillään. Jollain tavalla se tuntui todella pahalta. Mä en koskaan saanut mahdollisuutta elää sitä haavekuvaa ja parantaa juuri sitä kyseessä olevaa haavaa. Samalla se korosti kuinka kauan tässä on mennyt ja kuinka kauan tulee vielä menemään. Kokonaiset yrityksetkin syntyy ja kuolee ja tämä asia vaan junnaa samassa pisteessä.

Vaikka tuntuukin haikealta tämän vauva-asian takia niin muuten elämässä menee aika hyvin. Uusi lääke toimii kuin unelma ja hoitovaste on jo tässä vaiheessa melkein 90%. Viimeinen kuukausi on ollut todella työntäyteinen ja olen ollut ihan älyttömän kovilla, mutta henkisesti olen voinut aika hyvin. Muutama huono uutinen on tähänkin väliin mahtunut. Ensinnäkin se, että lääkäri sanoi olleensa vähän turhan optimistinen lääkkeen käytöstä raskauden aikana. Käytännössä lääke pitää siis lopettaa hyvissä ajoin ennen yrittämistä. Toinen huono uutinen liittyy isäni vakuutuksiin, joilla kuvittelimme rakentavamme äidin ja isän talon loppuun. Vakuutusyhtiö päätti olla myöntämättä sitä. Se oli myös raha jolla piti kustantaa IVF. Täytyy miettiä uudestaan raha-asioita sillä mulla myös vähenee työt nyt keväällä todella paljon ja kesän olen työttömänä. Toivottavasti jotain ilmaantuu.

Tuossa kun vielä kuviteltiin raha-asioiden olevan hyvällä tolalla ostettiin reissu syksylle. Oon siitä kyllä tosi iloinen. En varmasti olis uskaltanut laittaa siihen rahaa jos olisin tiennyt mikä tilanne kohta on. Ihanaa kun jotain josta haaveilla ja jota suunnitella.

Semmoista siis tänne. Vieläkin välillä mietin tämän blogin lopettamista mutta sitten muistan kuinka paljon itseäni on helpottanut tieto siitä, etten ole ainoa jolla on vaikeaa tämän asian kanssa. Enköhän mä tänne silloin tällöin kirjoittele.

torstai 19. tammikuuta 2017

2017 - lomavuosi hoidoista

Vuosi 2016 oli sellainen jota en tule koskaan unohtamaan. Vuoteen mahtui elämäni syvimmät surut mutta myös hetkiä, jolloin tunsin olevani onneni kukkuloilla. Tein vuonna 2016 aikamoisia harppauksia ammatillisesti, vietin ihania hetkiä ystävien, perheen ja vaimon kanssa. Toisaalta ilosenkin hetken reunoilla väijyi aina se lapsettomuuden pelko, paine säästää jatkuvasti rahaa hoitoihin ja oman kropan neuroottinen tarkkailu. Isän kuolema ja äidin sairastuminen teki mun loppuvuodesta lähes surrealistisen tunnemyrskyn. Välillä tuntui, etten tiedä enää mistään mitään ja katson vain kaikkea ulkopuolelta. Kuljin monta kuukautta fyysisesti turtana. Vartaloni oli vain väline jolla raahustin eteenpäin.  Niin ikävä kun ihosairauteni onkin niin saattaa olla, että mun pitää kiittää psoria siitä, että havahduin niinkin nopeasti.  Sitä fyysistä epämukavuutta en pystynyt enää nukkumaan, syömään ja netflixittämään pois mielestä.

Pääsin onneksi tosi pian ihopolille. Siinä vaiheessa mun ihosta oli 30% sairaana eikä vuorokaudessa ollut montaa hetkeä kun olisin pystynyt sen jättää huomiotta. Sain kela-korvattavuus päätöksen ja heti vuoden ekalla viikolla pistin ensimmäiset annokset. Kolmessa päivässä tulehdus oli lähes poissa! Nyt parin viikon jälkeen ihoni on parempi kuin vuoteen ja jatkuvasti mennään parempaan suuntaan. Ainoa mikä vielä jännittää on se, mitä labrakokeista selviää kuukauden käytön jälkeen. Kestääkö mun kroppa tän lääkkeen. Olis kyllä niin kohtalon ivaa jos en pystyisi tätä käyttämään.

Nyt parantuminen on hyvässä vauhdissa ja aion jatkaa samalla linjalla muissakin asioissa. Opettelen tuntemaan kroppani ja kohtelemaan sitä paremmin. Tai itseasiassa kohtelemaan itseäni ihan kokonaisuudessaan paremmin. En vielä tarkalleen tiedä miten sen teen koska olen vaan niin älyttömän väsynyt.

Olen kuitenkin seuraillut Ylen Vaakakapina juttuja ja se on tullut mulle kyllä kuin tilauksesta. Sen inspiroimana olen nyt vihdoin päättänyt saada ruokarytmini kuntoon. Se ei ole onnistunut vielä yhtenäkään päivänä mutta ainakin tunnistan jo ongelman. En vielä pahemmin mieti sitä kuinka paljon syön. Sen aika tulee sitten kun jaksan. Otin muutaman pienen liikuntarutiininkin viikkooni. Tällä kertaa mä pidän huolen siitä etten muuta kaikkea rytinällä ja lopulta repsahda kun en enää jaksa.

2017 on lomavuosi lapsihankkeesta. 2018 palataan taas klinikalle sekä fyysisesti että henkisesti vahvempana.