tiistai 25. lokakuuta 2016

Samaa kurjuutta


Mietin jo täällä onko mitään järkeä kirjoittaa kun tää on vaan niin synkkää. Mä en enää tunne kuuluvani tänne ja tää blogi onkin jotain ihan muuta mitä sen piti olla. En uskonut, että kirjoitan vuosia siitä kuinka sitä lasta ei tule. Tavallaan en edes halua kirjoittaa kaikkea paskaa kun joutuisin siinä vellomaan. Mielummin yritän ajatella positiivia asioita. Niitä vaan on niin vaikea nähdä juuri nyt. Tuntuu, että kuka tätä enää haluaa lukeakkaan kun ei vaan etene. Menee vaan takapakkia.

Vaimo päätti, ettei halua enää yrittää tulla raskaaksi. En voi siitä olla huonona. Surullinen olen silti. Nyt sitten ajatus on odottaa vuosi ja mennä IVF:ään. Miksi vuosi? No siihen on monta syytä. 1. Mä oon aivan todella väsynyt, enkä usko kestäväni pettymyksiä just nyt. 2. Aikaa on tosi vähän. 3. Mä oon lihonut 30 kg, joista viimeiset 10 tässä parissa kuukaudessa. Ne pitää saada pois. 4. Mun iho on huonossa kunnossa. Siis TOSI huonossa kunnossa. Haluan olla vuoden lääkkeillä, jotta olisin hyvässä kunnossa.

Just nyt huolehdin mun äidistä, joka toipuu rintasyöpäleikkauksesta mutta pikkuhiljaa yritän taas pystyä huolehtimaan itsestänikin. Tuntuu oudolta kun joka päivä menen eteenpäin, käyn töissä ja huolehdin asiosta. Pyrin olemaan ajattelematta mitään ikävää, koska pelkään mitä tapahtuu jos päästän ajatukseni harhailemaan. Tätä mun suojakuorta alkaa vaan ikävästi murtamaan se, että mulla on fyysisesti niin huono olla. Sitä on vaikea selittää miltä tuntuu kun yötä päivää kutittaa, kirstää ja kirvelee . Mitä pahemmalta tuntuu henkisesti, sitä huonommaksi iho menee ja sitä pahemmalta tuntuu myös henkisesti. En voi olla enää huomioimatta sitä ja samalla tuntuu vyöryvän tietoisuuteen kaikki muutkin murheet.

Pari päivää sitten soitin ihopolille ja yitin saada ajan. Olin laiminlyönyt edellisen kontrolliajan varaamisen valeraskaus/pettymyshöyryissäni ja mulle sanottiin, että tarvitsen uuden lähetteen. Purskahdin vaan itkuun kun muistin kuinka vaikeeta se oli saada julkiselta puolelta ekallakin kerralla ja vain vaivoin sain itkun kuriin, että pääsin töihin. Seisoin kivikasvoisena vielä bussipysäkilläkin ja kyyneleet valui pitkin poskia. Yritin pakokauhuisesti miettiä jotain ihan muuta, jotta saisin padon takaisin paikoilleen.

Varasin netin kautta yksityiselle ajan ja toivon, että saan lähetteen helposti. Tällä hetkellä ainoa lohduttava ajatus on, se että pääsisin takaisin biologisille lääkkeille. Lääkkeet siis lopetin kaksi vuotta sitten koska niitä ei voi käyttää kun yrittää lasta tai on raskaana. Voi kuinka toiveikas silloin olin. Tuntuu niin tuskalliselta ajatella, etten tiennyt silloin tästä mitään.

Mä oon vähän ristiriitaisissa tunnelmissa tästä blogista. En oo ihan varma kuinka tätä jaksan päivittää. Haluanko vuoden aikana kirjoittaa jostain muusta kun tästä lapsiasiasta ja onko siitä aiheesta hirveesti sanottavaa. Täytyy katsoa.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Plääh!

Kuinka tylsää, hymynaama pamahti ruutuun lauantaina. Tämä kierto jäi siis välistä. Nyt sitten pitkä aika odotella seuraavaa mahkua.

Syksy on toden teolla täällä. Mä tiedän sen siitä, että töitä riittää välillä aamusta iltaan. Tavallaan se on ihan kiva koska ei ehdi hirveesti murehtimaan tätä elämää. Illalla taas on niin väsynyt, että uni tulee helposti. Toisaalta oishan se kiva kun pystyisi joku viikonloppu ihan vaan relaamaan kotona. Näillä näkymin sellaista hetkeä ei ole tiedossa ainakaan kuukauteen. Onneksi tässä välissä on viikko vapaata töistä, jolloin voin olla äitini apuna ja seurana kun hän toipuu leikkauksesta.

Jaksaa, jaksaa.