torstai 10. maaliskuuta 2016

Omituinen tunne

Viimeisimmästä pettymyksestä on kulunut puolisentoista kuukautta mutta tuntuu, että aikaa olisi kulunut paljon enemmän. Olen usein armeliaasti jopa unohtanut koko projektin ja suunnitellut elämääni kuin mitään lasta ei koskaan olisi tulossakaan. Silloin tällöin kuitenkin hätkähdän, että vuoden päästä saatan oikeastikkin olla raskaana. Pitääkö se ottaa huomioon suunnitelmissa vai ei?

On helpottavaa kun lapsi-ajatukset ei pyöri jatkuvasti mielessä mutta siihenkin olotilaan tottui. Nyt kun ajattelee paljon muutakin ja on periaatteessa ihan tyytyväinen elämäänsä, alkaa nousta pinnalle omituisia tunteita. Mitä jos me oltaisiinkin onnellisempia ihan vaan kahdestaan? Olenko ihan varma, että haluan lapsen? Miten lapsen saaminen vaikuttaa muihin tavoitteisiini elämässä? Tietysti olen ajatellut näitä juttuja ennen projektin aloittamista, mutta viimeiseen vuoteen ei ole mahtunut yhtäkään epäilystä. Ainoastaan tuskallista toivoa ja haluamista.

Toisaalta mietin, että nämä ajatukset on jonkinlaista itsesuojelua. Lapsen saaminen tuntuu niin toivottomalta, että aivot alkaa kehitellä juttua siitä, etten sitä ehkä haluakkaan. Toisaalta nuo ajatukset on varmasti hyvinkin terveellisiä ja normaaleja. Ennemminkin epätoivoinen ajatus siitä, että ainoastaa lapsen saanti voi tehdä minut onnelliseksi, on hyvin ahdistava.

Kevät tulee kovaa vauhtia ja seuraavan kuukauden jälkeen mun työt alkaa pikkuhiljaa vähentyä. Niin harmillista kuin se onkin toimeentulon kannalta, niin se tarkoittaa kuitenkin sitä, että mulla on paljon aikaa ravata Helsingissä. Huhtikuun puolenvälin jälkeen mulla alkaa kierto, johon tehdään se ovulaation induktio. Inssi olisi luultavasti toukokuun ekoina päivinä, riippuen tietysti näiden välikiertojen pituuksista.

Päätin, että paino on 5 kg vähemmän seuraavan inssin aikaan, mutta taitaa tulla vähän kiirus. Paino on ehkä kilon vähemmän. Päätin jo aikaisemmin, että en meinaa alkaa millekkään laihdutuskuurille. Yritän pysyä yhdessä herkkupäivässä ja lisään liikuntaa. Pikkuhiljaa kevennän myös ruokavaliota. Herkkupäivissä on tullut lipsuttua ja liikuntakin on ollut vähän niin ja näin. Parempaan olen kuitenkin menossa. Sain viimeviikon lopulla lopulta toimivan aktiivisuusrannekkeen ja yritän sen mukaan elellä. Ihan hyvin alkaa menemään. Eilen illallakin tein jopa pienen hölkkälenkin, että sain tavoitteni täyteen. Taas muuten tapahtuu sama huvittava ilmiö kuin aina ennenkin. Kun minä alan parantamaan elintapojani niin normaalipainoinen vaimoni laihtuu. Taidetaan elellä aikalailla mun kokkailuilla ja mun kotiin raahamilla herkuilla. Jospa se paino alkaisi pikkuhiljaa multakin tippua.

Ulkona laulelee jo linnut ja on ihanan valoisaa. Taitaa se toukokuu olla täällä ihan hujauksessa.


9 kommenttia:

  1. Kyllä se toukokuu pian saapuu, aika menee niin äkkiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Ihan just vasta odottelin ensilumen tuloa ja kohtahan se jo sulaa pois!

      Poista
  2. Tsemppiä liikunta- ja ruokavaliomuutoksiin! Täällä kans heittää välillä ihan häränpyllyä nuo elämäntapamuutokset ja tänäänkin vedin iloisesti aamupalalla täytekakkua, lounaalla berliininmunkin ja iltapalaksi varmaan jäätelöä kuten eilenkin... Mut onneksi voi aina palata ruotuun, kunhan ei liian pitkää aikaa harhaile :D
    Tsemppiä myös toukokuuhun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Juu, pitää aina muistaa, että mitään ei ole menetetty vaikka pari päivää harhailisikin. Paitsi tietysti tulokset tulevat vähän hitaammin. :)

      Poista
  3. Mä julistin kovaan ääneen kaikille (ja ennen kaikkea itselleni), etten halua lapsia enkä voi sietää niitä, sillä olin ihan varma, etten tulisi koskaan saamaan lapsia. Oikeastihan, jos kaikki olisi mennyt niin kuin haaveilin, mulla olisi ollut kolme lasta ennen 30-vuotispäivää. No näin ei käynyt (mistä olen nyt ihan tyytyväinenkin), mutta näyttää nyt kovasti siltä, että olen sentään kahden lapsen äiti ennen 35-vuotispäivää.

    Tsemppiä jatkoon ja painon pudotukseen! :) Mun bmi oli ekalla kierroksella 26 ja toisella kierroksella yli 40 (mistä en tietty ole ylpeä), mutta molemmilla kerroilla tärppäsi heti ekalla inssillä, eikä raskauksissakaan ole ollut eroa. Eli ei kannata ottaa turhan paljon stressiä painonpudotuksesta. Itsellänikin on aikomuksena pudottaa tulevaisuudessa painoa hiljakseen, eikä entisellä tyylilläni, jolloin nuppi ei pysynyt mukana painon puolittumisessa(!) ja sen takia lihoinkin kaikki takaisin. Ei ole helppoa nämä painojutut...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen myös laihtunut ja lihonut elämässäni niin monia kertoja, että nyt yritän suhtautua tähän ihan toisin. Pyrin mahdollisimman normaaliin elämäntyyliin. Sellaiseen millaisena pystyn ihan oikeasti kuvittelemaan elämäni vielä kymmenenkin vuoden päästä. :)

      Poista
  4. Epäilyt ja ajatukset ovat normaaleja ja itse ainakin liitin ne jonkinlaiseen kasvuprojektiin. Aikanaan vajaan parin vuoden yrityksen jälkeen mieleni alkoi kääntyä sille tielle, et lapset on ihania, mutta nauttia voin vaikka kummilapsista, eikä niiden saaminen oman katon alle tuntunut enää niin suurelta (vaikka toiveita tietty oli). Parisuhteen kariuduttua alkoi moodi, jossa rakensin itsellisen elämän ja koin muutaman vuoden ajan senkin tyydyttäväksi tulevaisuuuden elämänratkaisuksi. Vaan niin ne ajat muuttuu - ennemmin tai myöhemmin. Täällä niin kävi vähän myöhemmin, teillä toivottavasti ennemmin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kasvanut tässä projektissa todella on! Ei siis ihme jos ajatukset välillä muuttuu suuntaan jos toiseenkin. Sitä mä todella toivon, että jos sitä lasta ei tule, niin pystyn löytämään sovun sen asian kanssa. :)

      Poista
  5. Olen aina halunnut oman perheen mutta jossain vaiheessa olin jo ehtinyt oikeastaan luopua koko haaveesta, ja ajattelin, ettei meidän elämästä puutu mitään vaikkei lapsia olekaan. Nyt, kun päätimme kuitenkin yrittää saattaa lapsihaaveen todeksi, on aika vaikea muistaa miltä tuntui ihan tosissaan ajatella, ettei lapsen saaminen ole niin tärkeää. Jos lasta ei nyt yrityksestä huolimatta tule, on se kyllä aivan kamalan surun ja luopumisen paikka. Toisaalta toivon (ja uskonkin) että pystymme löytämään sovun sen asian kanssa jos niin käy, ja löytämään uusia suunnitelmia ja haaveita tulevaisuuden varalle. Luulen, ettei pitkittyviä hoitoja välttämättä jaksaisi ollenkaan, jos toive lapsesta ei olisi niin suuri kuin se nyt on. Se haave omasta lapsesta auttaa jaksamaan pettymyksen toisensa jälkeen. Toisaalta, olisi itselle ehkä helpompaa, jos tuo toive ei olisi niin tärkeässä asemassa omassa mielessä kuin se nyt on, sillä jos lasta ei tulekaan, tuntuu se nyt paljon pahemmalta kuin se olisi tuntunut jokunen vuosi sitten, kun olin jo tavallaan tyytynyt siihen ajatukseen etteivät lapset kuulu tulevaisuudensuunnitelmiimme. Että varmasti on aivan hyvä että tässä vaiheessa projektia tulee myös epävarmuutta ja sellaisia ajatuksia, että ei maailma siihen kaadu jos lasta ei tulisikaan. :)

    Aika kuluu kyllä vauhdilla, vaikka välillä kun edetään kahden viikon osuuksissa, tuntuu että aika matelee, ja toukokuu on kyllä ihan nurkan takana :) Tsemppiä painonpudotukseen! Herkkupäivissä tulee täälläkin lipsuttua, ja oikein kunnolla. Nimimerkillä, söin juuri aamupalaksi loput eiliseltä jääneet sipsit.

    VastaaPoista