keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Kriisistä kriisiin

Oltiin pari vuotta sitten Sateenkaariperheiden perhevalmennuksessa ja ohjaaja sanoi silloin (en muista mihin liittyen), että osa teistä ei tule saamaan lasta. Ei oltu käyty yhdessäkään hoidossa mutta ajattelin automaattisesti, että se pari ollaan me. No luonteeni on hieman pessimistinen, joten tuollaisia pelkoja ja ajatuksia minulla on melkein kaikista uusista asioista. Palaan silti usein ajatuksissani tuohon hetkeen. Oliko se kuitenkin alitajuinen tieto tulevasta? Siitä ettei kannata lähteä tähän juttuun.

Muutama kuukausi sitten vaimoni sanoi, ettei enää halua tulla äidiksi. Maailmani romahti, vaikka olin sitä osannut jo pitkään pelätä. Sovittiin että harkitaan asiaa vielä muutama kuukausi. Nyt ne kuukaudet ovat menneet ja uuden keskustelun lopputulos on molempien halusta ero.

Nyt siis 34v. yksin ja ilman lasta. Ei tän näin pitänyt mennä kuitenkaan.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Onnea Suomi! Onnea me! Rakkaus voittaa!

Tänään se vihdoin kaiken epävarmuuden ja vitkutusyritysten jälkeen tuli voimaan. Tasa-arvoinen avioliittolaki! Kiitos suomalaiset. <3

Nyt vielä äitiyslaki ja translaki kuntoon niin ollaan taas askeleen pidemmällä.


lauantai 25. helmikuuta 2017

Erään kirppiksen elämänkaari

Bussimatkani varrella on lastenvaatekirpputori. Lähes jokainen arkipäivä näen sen bussin ikkunasta mutta koskaan en ole siellä käynyt. No miksi olisinkaan? Muistan elävästi kun näin kirpputorin ensimmäisen kerran. Tutulle reitille oli ilmestynyt värikkäät teippaukset ikkunoihin ja kyltti, että muutaman päivän päästä on avajaiset. Mulle oli reilu viikko aiemmin tehty inseminaatio ja se oli just niitä päiviä kun olin ihan varma, että nyt on napannut. Uusi lastenvaatekirppis tuntui hyvältä enteeltä. Pystyin kuvittelemaan itseni sinne, ensiksi ison mahan kanssa ja lopulta vauva vaunuissa. Kirppis kun on niin kätevästi bussimatkan varrella. Joka kerta kun vieläkin menen bussilla kirppiksen ohi muistan miltä se positiivinen toiveikkuus tuntui ja aina se vaan kourasee ikävästi vatsanpohjasta. Onpa niitäkin bussimatkoja ollut kun on täytynyt tuijottaa tiukasti ikkunasta ulos, ettei kanssamatkustajat huomaa, että itken.

Pari päivää sitten huomasin, että kirppis on tyhjillään. Jollain tavalla se tuntui todella pahalta. Mä en koskaan saanut mahdollisuutta elää sitä haavekuvaa ja parantaa juuri sitä kyseessä olevaa haavaa. Samalla se korosti kuinka kauan tässä on mennyt ja kuinka kauan tulee vielä menemään. Kokonaiset yrityksetkin syntyy ja kuolee ja tämä asia vaan junnaa samassa pisteessä.

Vaikka tuntuukin haikealta tämän vauva-asian takia niin muuten elämässä menee aika hyvin. Uusi lääke toimii kuin unelma ja hoitovaste on jo tässä vaiheessa melkein 90%. Viimeinen kuukausi on ollut todella työntäyteinen ja olen ollut ihan älyttömän kovilla, mutta henkisesti olen voinut aika hyvin. Muutama huono uutinen on tähänkin väliin mahtunut. Ensinnäkin se, että lääkäri sanoi olleensa vähän turhan optimistinen lääkkeen käytöstä raskauden aikana. Käytännössä lääke pitää siis lopettaa hyvissä ajoin ennen yrittämistä. Toinen huono uutinen liittyy isäni vakuutuksiin, joilla kuvittelimme rakentavamme äidin ja isän talon loppuun. Vakuutusyhtiö päätti olla myöntämättä sitä. Se oli myös raha jolla piti kustantaa IVF. Täytyy miettiä uudestaan raha-asioita sillä mulla myös vähenee työt nyt keväällä todella paljon ja kesän olen työttömänä. Toivottavasti jotain ilmaantuu.

Tuossa kun vielä kuviteltiin raha-asioiden olevan hyvällä tolalla ostettiin reissu syksylle. Oon siitä kyllä tosi iloinen. En varmasti olis uskaltanut laittaa siihen rahaa jos olisin tiennyt mikä tilanne kohta on. Ihanaa kun jotain josta haaveilla ja jota suunnitella.

Semmoista siis tänne. Vieläkin välillä mietin tämän blogin lopettamista mutta sitten muistan kuinka paljon itseäni on helpottanut tieto siitä, etten ole ainoa jolla on vaikeaa tämän asian kanssa. Enköhän mä tänne silloin tällöin kirjoittele.

torstai 19. tammikuuta 2017

2017 - lomavuosi hoidoista

Vuosi 2016 oli sellainen jota en tule koskaan unohtamaan. Vuoteen mahtui elämäni syvimmät surut mutta myös hetkiä, jolloin tunsin olevani onneni kukkuloilla. Tein vuonna 2016 aikamoisia harppauksia ammatillisesti, vietin ihania hetkiä ystävien, perheen ja vaimon kanssa. Toisaalta ilosenkin hetken reunoilla väijyi aina se lapsettomuuden pelko, paine säästää jatkuvasti rahaa hoitoihin ja oman kropan neuroottinen tarkkailu. Isän kuolema ja äidin sairastuminen teki mun loppuvuodesta lähes surrealistisen tunnemyrskyn. Välillä tuntui, etten tiedä enää mistään mitään ja katson vain kaikkea ulkopuolelta. Kuljin monta kuukautta fyysisesti turtana. Vartaloni oli vain väline jolla raahustin eteenpäin.  Niin ikävä kun ihosairauteni onkin niin saattaa olla, että mun pitää kiittää psoria siitä, että havahduin niinkin nopeasti.  Sitä fyysistä epämukavuutta en pystynyt enää nukkumaan, syömään ja netflixittämään pois mielestä.

Pääsin onneksi tosi pian ihopolille. Siinä vaiheessa mun ihosta oli 30% sairaana eikä vuorokaudessa ollut montaa hetkeä kun olisin pystynyt sen jättää huomiotta. Sain kela-korvattavuus päätöksen ja heti vuoden ekalla viikolla pistin ensimmäiset annokset. Kolmessa päivässä tulehdus oli lähes poissa! Nyt parin viikon jälkeen ihoni on parempi kuin vuoteen ja jatkuvasti mennään parempaan suuntaan. Ainoa mikä vielä jännittää on se, mitä labrakokeista selviää kuukauden käytön jälkeen. Kestääkö mun kroppa tän lääkkeen. Olis kyllä niin kohtalon ivaa jos en pystyisi tätä käyttämään.

Nyt parantuminen on hyvässä vauhdissa ja aion jatkaa samalla linjalla muissakin asioissa. Opettelen tuntemaan kroppani ja kohtelemaan sitä paremmin. Tai itseasiassa kohtelemaan itseäni ihan kokonaisuudessaan paremmin. En vielä tarkalleen tiedä miten sen teen koska olen vaan niin älyttömän väsynyt.

Olen kuitenkin seuraillut Ylen Vaakakapina juttuja ja se on tullut mulle kyllä kuin tilauksesta. Sen inspiroimana olen nyt vihdoin päättänyt saada ruokarytmini kuntoon. Se ei ole onnistunut vielä yhtenäkään päivänä mutta ainakin tunnistan jo ongelman. En vielä pahemmin mieti sitä kuinka paljon syön. Sen aika tulee sitten kun jaksan. Otin muutaman pienen liikuntarutiininkin viikkooni. Tällä kertaa mä pidän huolen siitä etten muuta kaikkea rytinällä ja lopulta repsahda kun en enää jaksa.

2017 on lomavuosi lapsihankkeesta. 2018 palataan taas klinikalle sekä fyysisesti että henkisesti vahvempana.



lauantai 12. marraskuuta 2016

Kyl tää täst.

Otin ohjat käsiini ja päätin, että minähän selviän tästä.  Olin just ollut äitiä hoitamassa viikon kun hän toipui leikkauksesta ja heti maanantaina oli lääkäriaika. Menin sinne ja purskahdin vaan suorilta itkemään. Jotenkin viikon reippaus teki sen, etten pystynyt yhtään hillitä itseäni. Kerroin sitten kaiken vaikka tarkoitus oli puhua vaan mun ihosta. Lääkäri oli aivan ihana ja se sai mut vaan itkemään entistä enemmän. Sain kiireellisen lähetteen ihopolille ja patistuken ottamaan yhteyttä kriisikeskukseen.

Nyt alkaa asiat olemaan jo vähän järjestyksessä. Kävin kriisikeskuksessa juttelemassa ja sain paljon ajattelemisen aihetta. Pahin paniikki on ohi mutta ikävä kyllä mieleen alkaa nousta ihan uusia asioita jotka kaipaa käsittelyä. Mietin vielä miten niiden kanssa jatkan. Pääsin myös jo ihopolille ja tulin sieltä todella iloisena pois. Aloitan tammikuussa ihan uuden biologisen lääkkeen, joka pitäisi olla todella tehokas ja mikä parasta, sitä ei tarvitse lopettaa raskautta yrittäessä. Itseasiassa biologiset lääkkeet kehittyvät niin kovaa vauhtia ja tutkimus on edistynyt niin pitkälle, että mitään biologista lääkettä ei tarvitse lopettaa yrittäessä. Itseasiassa jos tilanne on paha niin lääkkeellä voi olla vaikka viimeiselle kolmannelle saakka. En malta odottaa, että pääsen tuikkaamaan niitä piikkejä mahamakkaroihin!

Äitini on olosuhteisiin nähden hyvässä kunnossa. Leikkaus oli rinnan säästävä ja se meni tosi hyvin. Vielä ei ole tietoa jatkohoidoista mutta ainakin äitini vaikuttaa todella positiiviselta. Itselläni on kyllä kivi vierähtänyt sydämeltä tämän asian suhteen. Äitini selvästi selviää henkisesti tosi hyvin tässä tilanteessa.

Lapsiasia ei tunnu myöskään ihan niin kipeältä just nyt. Muistan taas, että yrityksiä oli tosiaan vasta 6 ja on aivan mahdollista, että saadaan se oma lapsi vielä. Se että pystyn käyttämään lääkkeitä yrittämisen ajan on ihan älyttömän helpottava tieto. Se, että iho menee vaan pahempaan ja pahempaan kuntoon koko ajan ilman, että siitä saa mitään vastinetta on nimittäin todella turhauttavaa.

Nyt vaan pitää saada tämä paino laskuun, joka varmasti helpottuu kun saan mielialani paremmaksi ja ihoni paremmaksi eli jatkuvan tulehdustilan rauhoittumaan. Veikkaan, että mulla on vähän selvitettävää oman pääni kanssa vielä, mutta ainakaan en enää pelkää jatkuvasti menettäväni itsehillintäni.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Samaa kurjuutta


Mietin jo täällä onko mitään järkeä kirjoittaa kun tää on vaan niin synkkää. Mä en enää tunne kuuluvani tänne ja tää blogi onkin jotain ihan muuta mitä sen piti olla. En uskonut, että kirjoitan vuosia siitä kuinka sitä lasta ei tule. Tavallaan en edes halua kirjoittaa kaikkea paskaa kun joutuisin siinä vellomaan. Mielummin yritän ajatella positiivia asioita. Niitä vaan on niin vaikea nähdä juuri nyt. Tuntuu, että kuka tätä enää haluaa lukeakkaan kun ei vaan etene. Menee vaan takapakkia.

Vaimo päätti, ettei halua enää yrittää tulla raskaaksi. En voi siitä olla huonona. Surullinen olen silti. Nyt sitten ajatus on odottaa vuosi ja mennä IVF:ään. Miksi vuosi? No siihen on monta syytä. 1. Mä oon aivan todella väsynyt, enkä usko kestäväni pettymyksiä just nyt. 2. Aikaa on tosi vähän. 3. Mä oon lihonut 30 kg, joista viimeiset 10 tässä parissa kuukaudessa. Ne pitää saada pois. 4. Mun iho on huonossa kunnossa. Siis TOSI huonossa kunnossa. Haluan olla vuoden lääkkeillä, jotta olisin hyvässä kunnossa.

Just nyt huolehdin mun äidistä, joka toipuu rintasyöpäleikkauksesta mutta pikkuhiljaa yritän taas pystyä huolehtimaan itsestänikin. Tuntuu oudolta kun joka päivä menen eteenpäin, käyn töissä ja huolehdin asiosta. Pyrin olemaan ajattelematta mitään ikävää, koska pelkään mitä tapahtuu jos päästän ajatukseni harhailemaan. Tätä mun suojakuorta alkaa vaan ikävästi murtamaan se, että mulla on fyysisesti niin huono olla. Sitä on vaikea selittää miltä tuntuu kun yötä päivää kutittaa, kirstää ja kirvelee . Mitä pahemmalta tuntuu henkisesti, sitä huonommaksi iho menee ja sitä pahemmalta tuntuu myös henkisesti. En voi olla enää huomioimatta sitä ja samalla tuntuu vyöryvän tietoisuuteen kaikki muutkin murheet.

Pari päivää sitten soitin ihopolille ja yitin saada ajan. Olin laiminlyönyt edellisen kontrolliajan varaamisen valeraskaus/pettymyshöyryissäni ja mulle sanottiin, että tarvitsen uuden lähetteen. Purskahdin vaan itkuun kun muistin kuinka vaikeeta se oli saada julkiselta puolelta ekallakin kerralla ja vain vaivoin sain itkun kuriin, että pääsin töihin. Seisoin kivikasvoisena vielä bussipysäkilläkin ja kyyneleet valui pitkin poskia. Yritin pakokauhuisesti miettiä jotain ihan muuta, jotta saisin padon takaisin paikoilleen.

Varasin netin kautta yksityiselle ajan ja toivon, että saan lähetteen helposti. Tällä hetkellä ainoa lohduttava ajatus on, se että pääsisin takaisin biologisille lääkkeille. Lääkkeet siis lopetin kaksi vuotta sitten koska niitä ei voi käyttää kun yrittää lasta tai on raskaana. Voi kuinka toiveikas silloin olin. Tuntuu niin tuskalliselta ajatella, etten tiennyt silloin tästä mitään.

Mä oon vähän ristiriitaisissa tunnelmissa tästä blogista. En oo ihan varma kuinka tätä jaksan päivittää. Haluanko vuoden aikana kirjoittaa jostain muusta kun tästä lapsiasiasta ja onko siitä aiheesta hirveesti sanottavaa. Täytyy katsoa.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Plääh!

Kuinka tylsää, hymynaama pamahti ruutuun lauantaina. Tämä kierto jäi siis välistä. Nyt sitten pitkä aika odotella seuraavaa mahkua.

Syksy on toden teolla täällä. Mä tiedän sen siitä, että töitä riittää välillä aamusta iltaan. Tavallaan se on ihan kiva koska ei ehdi hirveesti murehtimaan tätä elämää. Illalla taas on niin väsynyt, että uni tulee helposti. Toisaalta oishan se kiva kun pystyisi joku viikonloppu ihan vaan relaamaan kotona. Näillä näkymin sellaista hetkeä ei ole tiedossa ainakaan kuukauteen. Onneksi tässä välissä on viikko vapaata töistä, jolloin voin olla äitini apuna ja seurana kun hän toipuu leikkauksesta.

Jaksaa, jaksaa.